Metsänpeitto

eksymisen tunne on oksettava,

kun joet kulkevat väärään suuntaan,

taivaat muuttuvat vesiksi, ja

sotkeudut elämäsi mustiin oksiin,

vääriin risteyksiin, etkä näe

lastasi, rakkaasi peilikuva on

piilossa lasin takana, raapimattomissa,

tuoksuton, metsäsi puu kieltäytyy tuntemasta

sinua, makaat vuoteessa eikä

kukaan yllesi kumartuva näe sinua,

äitisi tunne, vaikka olet huutoa täynnä



Minulle tämä runo kertoo siitä itsestä joka eli metsän peitossa tuntematta toista itseään. Mutta mennäkseni oikeasti metsään: kerran pari olen eksynyt pahasti. Toisella kerralla vedin opiskelijaryhmää, meitä oli kaksi ohjaajaa, kummallakin kartta ja GPS. Metsä vei meidät kummatkin vipuun - kartalta tiesimme varmasti missä olimme, mutta kummatkin paikannuslaitteet näyttivät eri paikkaa, samoin lukemin. Pohdimme vakavina, miten kaksi laitetta voi mennä yhtä aikaa rikki tai näyttää väärin? Manipuloiko joku niitä? Laitteet voivat olla oikeassa vain jos pohjoinen on etelää...Satelliittien tahallinen sormeilu oli helpommin hyväksyttävissä: joku halusi meidän eksyvän. Tuli hiki, oksetti, sillä mielen kompassineulan kääntäminen on miltei mahdotonta. Se minkä olet juuri aisteillasi ymmärtänyt ja hyväksynyt, on hylättävä. Allasi ei ole mitään. Olet peilisali, suuntaa vailla.

Yksin tämä kokemus oli niin vahva, että vanhan kansan käsityksiä metsänpeitosta on helppo ymmärtää. Minun ei tarvitse ajatella metsänpeittoa jonain uskomuksena tai tietona, riittää kun koen sen kokemuksena.

Metsänpeitosta voi lukea esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon loistavasta metsäkirjasta Puiden kansa (2006 uudistettu laitos). Kuvia, perinnetietoa, ajatuksia metsistä ja puista.

Mitä se metsänpeitto sitten on?? Metsän lumous: kulkija ei pääse kotiin, koska tutut paikat näyttävät oudoilta; eksyy, näkee itse etsijät, mutta ei näy itse etsijöille. Ja monenlaista muuta harhaa, taikuutta ja epätodellista metsän pauloissa.