Oulun tori: poroja ja sammakoita

Kävin lauantaina äkikseltään Oulun torilla. Meneillään oli Poro-Ferian toinen päivä. Näillä talvifestareilla kohtaavat joiku ja flamenco, karjankasvattajien kulttuuria kummatkin. Aika väljää torilla oli, mutta poron tapasin ihmismuurin tuulipuseroitten takaa. Pysähdyin myös kodan nurkalle ihmettelemään, kuinka sammakot liittyvät Ylä-Lapin kulttuuriin. Netistä löysin tiedon, että sammakko on saamelaisille myyttinen eläin. Arno Forsius tietää näin: "Jos piti sammakkoa kädessä tai jos sammakko putosi sille, tuli siitä parantava lääkekäsi."

Maanantai-iltana piti valita mennäkö Sanginjoen ulkometsän suojelua pohtivaan kaupungin tilaisuuteen vai luontokuvaaja Lassi Rautiaisen 50-vuotisjuhlaesitykseen. Valitsin jälkimmäisen, ja mieleen jäi useammasta esityksestä etenkin oululais-iiläisen Markku Välitalon "Onnen hetkiä" - runollisia luontokuvia ja musiikkia. Kokonaisuuteen sisältyi myös kaksi Markun runoa. Kun esitykset loppuivat yhdeksän jälkeen, istuin hieman hikisenä kylmään autoon ja sain miltei jonkinlaisen kylmänkouristuksen - pakkanen ja itäviima salpasivat hengityksen. Sain tuta mitä on horkka. Syy näkyy alta: talvi oli tullut Perämerelle. Kävin jo ennen tilaisuutta palelluttamassa itseni meren rannalla, auringon laskiessa neljän maissa. Tätäkin kirjoittaessa salvokset jysähtelevät yli 30 asteen kiristyksessä. - Kuvassa etualalla tuulia kestävät rantavehnät, hiekansitojat helmikuussa.

Ponnistus

kudo aamuin verkko, pura illoin,
korjaa, puhdista, ja pyydystä ruoka,
siinä välissä synnytä





Runo- ja valokuvatorstaissa on aiheena ponnistus. Sanasta ponteva tuli mieleeni tämä hämis, ilmeisesti ristihämähäkkeihin kuuluva veijari.

Pikku runo sen sijaan syntyi tällä kertaa - ponnistelematta. Ajattelen arkea, niin hämisten kuin ihmistenkin, ja sitä rakoa, missä se luovuus, synnytys, on mahdollista. Ponnistusta sekin.

Jääkäärme

lapsena heitin professoria laiturin
päästä ja pyydystin sähköankeriaita

nyt keski-iässä luon oman
jääkäärmeen hupisaarten tulvauomaan

kuvittelemansa kyllä löytää,
ja tällekin eliölle ekologiansa


Luovan lauantain aiheena on jää.

Luonnon luovuus on loputonta, pakotonta. Puhdasta luovuutta, ilman kriittistä minää. Luojan liikkeelle lykkäämää? Kuin tajunnanvirtaa. Nämä jääkäärmeet pani alulle Oulujoen talvitulva, mutta on niissä minunkin puumerkkini. Kyseessä on siis kuvanmuokkaus Photoshopilla.

PS - luulen etteivät kaikki tunne professoria - se on lapsuudestani tähän päivään kuuluisa klassikko, uistin. Mutta saa sen runossa muullakin tavalla ymmärtää, niin kuin laiturin päänkin. Varsinainen Patelan lapsiprofessori...

Runotorstai: avara

kun kurjan kuusen latvassa ei ole toista ;
yksin tilhikin näyttää
parvensa hylkäämältä

mutta lintu, lintuhan istuu
latvassa luontojaan,
avaran reunalta
lentää avaraan,
ja arvaan,
tyhjyyden
näkee
toisin

Tämä on ensimmäinen postaukseni runotorstain sivuille. Kun torstaina sain aiheen, avainsanan
avara, lähdin ruokikselle kameran kanssa. Ja jo portilta löysin kuusen, tilhen ja lehtokoneen vanan. Rajasin sommittelusääntöjä väistellen, oikean reunan tyhjyyttä tavoitellen. Ja kuva mielessäni olen sitten kirjoittanut runoja, joista yksi tässä.

En ole vähään aikaan etsinytkään runoja netistä. Nyt sivustoja ja blogeja tuntuu olevan pilvin pimein. Omaan blogiini aion liittää omia valokuvia ja runoja niihin, tai päinvastoin. Siitäkin huolimatta, että Kiiltomadosta löysin juuri taidemaalari Carolus Enckelin lauseen:”yritys tehdä näkemisestä lukemista on yhtä kuin tuhota se”. Enkä oikein tiedäkään lähettäisikö tämän valokuva- vai runotorstaihin. Mutta tällä kertaa - runoihin. - Ja maanantaina Tui-Tuiman pyynnöstä valokuvatorstaihinkin.

Ekopsykologiaa ja Runokuvia

Viime lauantaina oli aurinkoinen hetki. Tänä vuodenaikana auringon nousu ja lasku ovat yhtä ja samaa. Juuri ja juuri metsään yltävät auringon säteet ovat lämpimän keltaisia. Männyn punaruskeat rungot hehkuvat. Talvinen metsä hohkaa hiljaisuutta. Myös tällaiseen vuodenaikaan on mahdollista tuntea metsän syli.

Olen lukenut Kirsi Salosen kirjaa Mieli ja maisemat. Siinä esitellään ekopsykologiaa. Kirja on inspiroinut tutkimaan omia tuntemuksia luonnossa. Parantavasta luonnosta puhumme usein, ja olen itse sellaista kokenut. Luonto eheyttää mieltä. ”Itse” on metsässä kokonainen, rauhallinen. Negatiivisesti vaikuttavat ihmispaineet ovat poissa. Luonto ei odota, ei kommentoi, ei syytä. Rauha kuin kohdussa, kuin sylissä. Kirsi Salonen puhuu olemisen kokemuksesta

Minkälaisia ovat omat luontokokemukseni, millaisia ottamani luontokuvat? Mitä keskustelen luonnon kanssa kuvatessani? Mitä kuvieni kanssa? En ollut aiemmin tällaisia pohtinut. Rupesin eläytymään omiin kuviini. Halusin ymmärtää mitä niissä koin. Ettei kaikki liukuisi samaa linjaa: lajinimi, aukko ja syväterävyys, kuvakulma, joskus jopa kuvan sommittelu.

Kuvien tai kuvaamisen herättämien tuntemusten miettinen muistuttaa myös mm. valokuvaterapiaa. En ole terapeutti, enkä aktiivisessa kriisissä oleva etsiskelijäkään. Mutta millainen oma luontosuhteeni on? Miten se liittyy tunteisiini, miten tietämiseen? Miten se auttaa, toimii? Entä minkälainen luontokuva toimii samoin? Voisinko tietoisesti ottaa parantavia kuvia? Mitä eheytyminen on? Millaisia ovat suomalaisten luontokokemukset, mielipaikat? Onko luontokokemus jotain primaaria, geneettistä tai äidinmaidosta saatavaa? Vai onko luontokokemus historiallista, paikkaan sidottua kotipaikkarakkautta, lapsuuden maisemien ihannointia? Osa lapsuutta? Kohtu? Syli? Vai kaikkea tätä?

Kun luontokuvan tulkinnassa jättää huomiotta kuvan dokumentaarisen osoittavuuden, lajin, paikannimen, kuvailevan yleisnimen (metsä, pelto) — mitä jää jäljelle? Mitä kuvaajasta, subjektista näkyy? Vuoden luontokuvissa kuvaaja, subjekti on kätketty, ja se paljastuu arvaten vain jos tietää jonkun kuvaajan aihepiirin ja ehkä jotain tyylistä (että Antti Leinonen kuvaa ahmoja).

Kun kuvan osoittavuuden katkaisee, kuvaa on hankala tulkita. Yksi sana ei riitä. Ollaan aika lähellä runoa: merkityksiltään ja elementeiltään avointa, liukuvaa, monimielistä, tulkitsijastakin riippuvaa.

Voisinko lähestyä kuviani runojen kautta: rupesin kirjoittamaan runoja kuviin. Muutamia on nyt Pohjoisten luontokuvaajien nettisivuilla: Runokuvia

Kuvaan kirjoitettu runo herättää uusia kysymyksiä kuvan ja tekstin suhteesta. Kuvateksti kertoo, mitä kuvassa pitää näkyä (Kuivahko kangasmetsä talviauringon valossa). Näin on usein luontokuvissa, mutta tyypillisesti lehtikuvassa. Informaatio on tärkeintä. Joskus taas teksti, nimi on itsekin metafora (metsän syli), vain vihje kuvan tulkintaan. Näin on usein taiteen piirissä. Mutta kokonainen runo, joka itsessään on monitulkintainen ja avoin, kokonainen joukko metaforia — toimiiko se kuvan yhteydessä, ottaako se valokuvan osakseen, runokuvakseen? Entä valokuva, sietääkö sen todellisuushakuisuus runon kaikkialle leijailevaa monimielisyyttä? Ovatko ne vain inspiraation lähteitä toisilleen vai olisivatko ne yhdessä ”enemmän” kuin erikseen? Pystynkö kuvaamaan runon mukaan, tai kirjoittamaan runoa kuvaan?