Metsänpeitto

eksymisen tunne on oksettava,

kun joet kulkevat väärään suuntaan,

taivaat muuttuvat vesiksi, ja

sotkeudut elämäsi mustiin oksiin,

vääriin risteyksiin, etkä näe

lastasi, rakkaasi peilikuva on

piilossa lasin takana, raapimattomissa,

tuoksuton, metsäsi puu kieltäytyy tuntemasta

sinua, makaat vuoteessa eikä

kukaan yllesi kumartuva näe sinua,

äitisi tunne, vaikka olet huutoa täynnä



Minulle tämä runo kertoo siitä itsestä joka eli metsän peitossa tuntematta toista itseään. Mutta mennäkseni oikeasti metsään: kerran pari olen eksynyt pahasti. Toisella kerralla vedin opiskelijaryhmää, meitä oli kaksi ohjaajaa, kummallakin kartta ja GPS. Metsä vei meidät kummatkin vipuun - kartalta tiesimme varmasti missä olimme, mutta kummatkin paikannuslaitteet näyttivät eri paikkaa, samoin lukemin. Pohdimme vakavina, miten kaksi laitetta voi mennä yhtä aikaa rikki tai näyttää väärin? Manipuloiko joku niitä? Laitteet voivat olla oikeassa vain jos pohjoinen on etelää...Satelliittien tahallinen sormeilu oli helpommin hyväksyttävissä: joku halusi meidän eksyvän. Tuli hiki, oksetti, sillä mielen kompassineulan kääntäminen on miltei mahdotonta. Se minkä olet juuri aisteillasi ymmärtänyt ja hyväksynyt, on hylättävä. Allasi ei ole mitään. Olet peilisali, suuntaa vailla.

Yksin tämä kokemus oli niin vahva, että vanhan kansan käsityksiä metsänpeitosta on helppo ymmärtää. Minun ei tarvitse ajatella metsänpeittoa jonain uskomuksena tai tietona, riittää kun koen sen kokemuksena.

Metsänpeitosta voi lukea esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon loistavasta metsäkirjasta Puiden kansa (2006 uudistettu laitos). Kuvia, perinnetietoa, ajatuksia metsistä ja puista.

Mitä se metsänpeitto sitten on?? Metsän lumous: kulkija ei pääse kotiin, koska tutut paikat näyttävät oudoilta; eksyy, näkee itse etsijät, mutta ei näy itse etsijöille. Ja monenlaista muuta harhaa, taikuutta ja epätodellista metsän pauloissa.

Ponnistus

kudo aamuin verkko, pura illoin,
korjaa, puhdista, ja pyydystä ruoka,
siinä välissä synnytä





Runo- ja valokuvatorstaissa on aiheena ponnistus. Sanasta ponteva tuli mieleeni tämä hämis, ilmeisesti ristihämähäkkeihin kuuluva veijari.

Pikku runo sen sijaan syntyi tällä kertaa - ponnistelematta. Ajattelen arkea, niin hämisten kuin ihmistenkin, ja sitä rakoa, missä se luovuus, synnytys, on mahdollista. Ponnistusta sekin.

Metsä ylläsi - myös runousoppia

sovita metsää yllesi,
se on kokoisesi,
kuin iho










Metsä tarjoaa rauhan. Se on suoja ihmismaailmalle ja sen peloille, sosiaalisuuden kääntöpuoli tai peilikuva. Se on niin voimakkaasti yhtä että se on kuin iho.

En ole aikoihin lukenut Parnassoa, mutta nyt huomasin kannessa "Risto Ahdin runousopin". Menin siis kirjastoon. Artikkelin koko otsikko on "Runous on kova koulu. Kuinka opimme kirjoittamaan vapaasti, todesti ja täydesti". Ahdin runousopin lähtökohtana näyttää olevan itsetuntemus, itsensä hyväksyminen - syvältä käyden. Kaksi lainausta puhukoon puolestaan, kummassakin runousoppi myös menee - metsään.

"Kun kirjoittaja huomaa ainutlaatuisuutensa ja hyväksyy sen, oman piensammalvuoteella nukkuvan oravuutensa, ja rajaa itsensä, hänestä tulee rajaton, metsä."

Ahti kirjoittaa kuinka englantilainen synnyttää sanan katsomalla ja jatkaa suomalaisista: "Suomalainen joutuu vaikeuksiin tällaisen näkökuvallisuuden kanssa, voi jopa sanoa, että hän ei ymmärrä kuvaa 'metsä sahaa taivasta', koska on metsässä sisällä."

Tulee mieleen - joulupäivä, pysähtyneen kaamoksen sydän. Kuvasin maan tasalta puolukanvarpuja, sommittelin taustalle kaukaisen metsänreunan, kuuset, juuri ja juuri ylös yltävän kaamosauringon, ja kirjoitin kuvaan runoa. Runossa on kuva "auringon ensiparkaisu/kuusien suussa". Mutta muu runo ei sitten olekaan valmis, tai edes tyydyttävä. Mutta ei tämä vastalause ole, aikas vanhana kuusien sahan ymmärsin.

Kuningatar

Metsän hämärässä
suurin kuningatar
asuu tässä!












Muurahaiskeko on hämyisen metsän symboli. Sen kuusen alle kätketty elämä on miltei mystistä. Lähimetsässämme kekoja on paljon, ja keolta toiselle näkee helposti. Koko metsä on kekojen verkosto, laaja yhteiskunta tai yhteiskuntien verkosto. Ja siellä, keon sydämessä, asuu kuningatar... Äiti Metsä.

Lokakuisen ensilumen alla kaamos on alkanut. Ulospäin näkyy vain majesteetillinen rauha, ja hiljaisuus. Kuusen oksa ojentuu pesän ylle, kuin käsi rinnalle.

MIKSI?

jokainen vastaamaton kysymys
jäätyi pisaraksi oksaan

kyyneleet, kuin silmut,
aukaisivat silmät
vuosien päästä

Jääkäärme

lapsena heitin professoria laiturin
päästä ja pyydystin sähköankeriaita

nyt keski-iässä luon oman
jääkäärmeen hupisaarten tulvauomaan

kuvittelemansa kyllä löytää,
ja tällekin eliölle ekologiansa


Luovan lauantain aiheena on jää.

Luonnon luovuus on loputonta, pakotonta. Puhdasta luovuutta, ilman kriittistä minää. Luojan liikkeelle lykkäämää? Kuin tajunnanvirtaa. Nämä jääkäärmeet pani alulle Oulujoen talvitulva, mutta on niissä minunkin puumerkkini. Kyseessä on siis kuvanmuokkaus Photoshopilla.

PS - luulen etteivät kaikki tunne professoria - se on lapsuudestani tähän päivään kuuluisa klassikko, uistin. Mutta saa sen runossa muullakin tavalla ymmärtää, niin kuin laiturin päänkin. Varsinainen Patelan lapsiprofessori...

Runotorstai: avara

kun kurjan kuusen latvassa ei ole toista ;
yksin tilhikin näyttää
parvensa hylkäämältä

mutta lintu, lintuhan istuu
latvassa luontojaan,
avaran reunalta
lentää avaraan,
ja arvaan,
tyhjyyden
näkee
toisin

Tämä on ensimmäinen postaukseni runotorstain sivuille. Kun torstaina sain aiheen, avainsanan
avara, lähdin ruokikselle kameran kanssa. Ja jo portilta löysin kuusen, tilhen ja lehtokoneen vanan. Rajasin sommittelusääntöjä väistellen, oikean reunan tyhjyyttä tavoitellen. Ja kuva mielessäni olen sitten kirjoittanut runoja, joista yksi tässä.

En ole vähään aikaan etsinytkään runoja netistä. Nyt sivustoja ja blogeja tuntuu olevan pilvin pimein. Omaan blogiini aion liittää omia valokuvia ja runoja niihin, tai päinvastoin. Siitäkin huolimatta, että Kiiltomadosta löysin juuri taidemaalari Carolus Enckelin lauseen:”yritys tehdä näkemisestä lukemista on yhtä kuin tuhota se”. Enkä oikein tiedäkään lähettäisikö tämän valokuva- vai runotorstaihin. Mutta tällä kertaa - runoihin. - Ja maanantaina Tui-Tuiman pyynnöstä valokuvatorstaihinkin.

Ekopsykologiaa ja Runokuvia

Viime lauantaina oli aurinkoinen hetki. Tänä vuodenaikana auringon nousu ja lasku ovat yhtä ja samaa. Juuri ja juuri metsään yltävät auringon säteet ovat lämpimän keltaisia. Männyn punaruskeat rungot hehkuvat. Talvinen metsä hohkaa hiljaisuutta. Myös tällaiseen vuodenaikaan on mahdollista tuntea metsän syli.

Olen lukenut Kirsi Salosen kirjaa Mieli ja maisemat. Siinä esitellään ekopsykologiaa. Kirja on inspiroinut tutkimaan omia tuntemuksia luonnossa. Parantavasta luonnosta puhumme usein, ja olen itse sellaista kokenut. Luonto eheyttää mieltä. ”Itse” on metsässä kokonainen, rauhallinen. Negatiivisesti vaikuttavat ihmispaineet ovat poissa. Luonto ei odota, ei kommentoi, ei syytä. Rauha kuin kohdussa, kuin sylissä. Kirsi Salonen puhuu olemisen kokemuksesta

Minkälaisia ovat omat luontokokemukseni, millaisia ottamani luontokuvat? Mitä keskustelen luonnon kanssa kuvatessani? Mitä kuvieni kanssa? En ollut aiemmin tällaisia pohtinut. Rupesin eläytymään omiin kuviini. Halusin ymmärtää mitä niissä koin. Ettei kaikki liukuisi samaa linjaa: lajinimi, aukko ja syväterävyys, kuvakulma, joskus jopa kuvan sommittelu.

Kuvien tai kuvaamisen herättämien tuntemusten miettinen muistuttaa myös mm. valokuvaterapiaa. En ole terapeutti, enkä aktiivisessa kriisissä oleva etsiskelijäkään. Mutta millainen oma luontosuhteeni on? Miten se liittyy tunteisiini, miten tietämiseen? Miten se auttaa, toimii? Entä minkälainen luontokuva toimii samoin? Voisinko tietoisesti ottaa parantavia kuvia? Mitä eheytyminen on? Millaisia ovat suomalaisten luontokokemukset, mielipaikat? Onko luontokokemus jotain primaaria, geneettistä tai äidinmaidosta saatavaa? Vai onko luontokokemus historiallista, paikkaan sidottua kotipaikkarakkautta, lapsuuden maisemien ihannointia? Osa lapsuutta? Kohtu? Syli? Vai kaikkea tätä?

Kun luontokuvan tulkinnassa jättää huomiotta kuvan dokumentaarisen osoittavuuden, lajin, paikannimen, kuvailevan yleisnimen (metsä, pelto) — mitä jää jäljelle? Mitä kuvaajasta, subjektista näkyy? Vuoden luontokuvissa kuvaaja, subjekti on kätketty, ja se paljastuu arvaten vain jos tietää jonkun kuvaajan aihepiirin ja ehkä jotain tyylistä (että Antti Leinonen kuvaa ahmoja).

Kun kuvan osoittavuuden katkaisee, kuvaa on hankala tulkita. Yksi sana ei riitä. Ollaan aika lähellä runoa: merkityksiltään ja elementeiltään avointa, liukuvaa, monimielistä, tulkitsijastakin riippuvaa.

Voisinko lähestyä kuviani runojen kautta: rupesin kirjoittamaan runoja kuviin. Muutamia on nyt Pohjoisten luontokuvaajien nettisivuilla: Runokuvia

Kuvaan kirjoitettu runo herättää uusia kysymyksiä kuvan ja tekstin suhteesta. Kuvateksti kertoo, mitä kuvassa pitää näkyä (Kuivahko kangasmetsä talviauringon valossa). Näin on usein luontokuvissa, mutta tyypillisesti lehtikuvassa. Informaatio on tärkeintä. Joskus taas teksti, nimi on itsekin metafora (metsän syli), vain vihje kuvan tulkintaan. Näin on usein taiteen piirissä. Mutta kokonainen runo, joka itsessään on monitulkintainen ja avoin, kokonainen joukko metaforia — toimiiko se kuvan yhteydessä, ottaako se valokuvan osakseen, runokuvakseen? Entä valokuva, sietääkö sen todellisuushakuisuus runon kaikkialle leijailevaa monimielisyyttä? Ovatko ne vain inspiraation lähteitä toisilleen vai olisivatko ne yhdessä ”enemmän” kuin erikseen? Pystynkö kuvaamaan runon mukaan, tai kirjoittamaan runoa kuvaan?

Aloitus!

Blogikoe - mihin tällä joutuukaan? Aukeneeko hiljaisuus? Netti on täynnä ihmisiä - ja tyhjyyttä. Se on kaikkialla, eikä se ole missään. Näkyvissä mutta ei nähtynä. Nimettömyys on uhka ja mahdollisuus. Tavata outoja, etäältä. Blogi - huomata ettei tule huomatuksi.

Netti on kuin pensas (Tämä vertaus syntyi satunnaisella kuvavalinnalla!) - ja ihmiset kuin pensaan keskustelevat lehdet. Huutavat etäältä toisilleen, toisiinsa vartetut. Mutta yhtä löyhässä toisistaan kuin delete-näppäin on lähellä.

Kuvassa haukiputaalaisen kotisuonsa hiekkaisella reunalla hyvinvoipa hietikkopaju (Salix repens ssp. arenaria). Asun lähellä tätä paikkaa...