Metsä ylläsi - myös runousoppia

sovita metsää yllesi,
se on kokoisesi,
kuin iho










Metsä tarjoaa rauhan. Se on suoja ihmismaailmalle ja sen peloille, sosiaalisuuden kääntöpuoli tai peilikuva. Se on niin voimakkaasti yhtä että se on kuin iho.

En ole aikoihin lukenut Parnassoa, mutta nyt huomasin kannessa "Risto Ahdin runousopin". Menin siis kirjastoon. Artikkelin koko otsikko on "Runous on kova koulu. Kuinka opimme kirjoittamaan vapaasti, todesti ja täydesti". Ahdin runousopin lähtökohtana näyttää olevan itsetuntemus, itsensä hyväksyminen - syvältä käyden. Kaksi lainausta puhukoon puolestaan, kummassakin runousoppi myös menee - metsään.

"Kun kirjoittaja huomaa ainutlaatuisuutensa ja hyväksyy sen, oman piensammalvuoteella nukkuvan oravuutensa, ja rajaa itsensä, hänestä tulee rajaton, metsä."

Ahti kirjoittaa kuinka englantilainen synnyttää sanan katsomalla ja jatkaa suomalaisista: "Suomalainen joutuu vaikeuksiin tällaisen näkökuvallisuuden kanssa, voi jopa sanoa, että hän ei ymmärrä kuvaa 'metsä sahaa taivasta', koska on metsässä sisällä."

Tulee mieleen - joulupäivä, pysähtyneen kaamoksen sydän. Kuvasin maan tasalta puolukanvarpuja, sommittelin taustalle kaukaisen metsänreunan, kuuset, juuri ja juuri ylös yltävän kaamosauringon, ja kirjoitin kuvaan runoa. Runossa on kuva "auringon ensiparkaisu/kuusien suussa". Mutta muu runo ei sitten olekaan valmis, tai edes tyydyttävä. Mutta ei tämä vastalause ole, aikas vanhana kuusien sahan ymmärsin.