Viime lauantaina oli aurinkoinen hetki. Tänä vuodenaikana auringon nousu ja lasku ovat yhtä ja samaa. Juuri ja juuri metsään yltävät auringon säteet ovat lämpimän keltaisia. Männyn punaruskeat rungot hehkuvat. Talvinen metsä hohkaa hiljaisuutta. Myös tällaiseen vuodenaikaan on mahdollista tuntea metsän syli.
Olen lukenut Kirsi Salosen kirjaa Mieli ja maisemat. Siinä esitellään ekopsykologiaa. Kirja on inspiroinut tutkimaan omia tuntemuksia luonnossa. Parantavasta luonnosta puhumme usein, ja olen itse sellaista kokenut. Luonto eheyttää mieltä. ”Itse” on metsässä kokonainen, rauhallinen. Negatiivisesti vaikuttavat ihmispaineet ovat poissa. Luonto ei odota, ei kommentoi, ei syytä. Rauha kuin kohdussa, kuin sylissä. Kirsi Salonen puhuu olemisen kokemuksesta
Minkälaisia ovat omat luontokokemukseni, millaisia ottamani luontokuvat? Mitä keskustelen luonnon kanssa kuvatessani? Mitä kuvieni kanssa? En ollut aiemmin tällaisia pohtinut. Rupesin eläytymään omiin kuviini. Halusin ymmärtää mitä niissä koin. Ettei kaikki liukuisi samaa linjaa: lajinimi, aukko ja syväterävyys, kuvakulma, joskus jopa kuvan sommittelu.
Kuvien tai kuvaamisen herättämien tuntemusten miettinen muistuttaa myös mm. valokuvaterapiaa. En ole terapeutti, enkä aktiivisessa kriisissä oleva etsiskelijäkään. Mutta millainen oma luontosuhteeni on? Miten se liittyy tunteisiini, miten tietämiseen? Miten se auttaa, toimii? Entä minkälainen luontokuva toimii samoin? Voisinko tietoisesti ottaa parantavia kuvia? Mitä eheytyminen on? Millaisia ovat suomalaisten luontokokemukset, mielipaikat? Onko luontokokemus jotain primaaria, geneettistä tai äidinmaidosta saatavaa? Vai onko luontokokemus historiallista, paikkaan sidottua kotipaikkarakkautta, lapsuuden maisemien ihannointia? Osa lapsuutta? Kohtu? Syli? Vai kaikkea tätä?
Kun luontokuvan tulkinnassa jättää huomiotta kuvan dokumentaarisen osoittavuuden, lajin, paikannimen, kuvailevan yleisnimen (metsä, pelto) — mitä jää jäljelle? Mitä kuvaajasta, subjektista näkyy? Vuoden luontokuvissa kuvaaja, subjekti on kätketty, ja se paljastuu arvaten vain jos tietää jonkun kuvaajan aihepiirin ja ehkä jotain tyylistä (että Antti Leinonen kuvaa ahmoja).
Kun kuvan osoittavuuden katkaisee, kuvaa on hankala tulkita. Yksi sana ei riitä. Ollaan aika lähellä runoa: merkityksiltään ja elementeiltään avointa, liukuvaa, monimielistä, tulkitsijastakin riippuvaa.
Voisinko lähestyä kuviani runojen kautta: rupesin kirjoittamaan runoja kuviin. Muutamia on nyt Pohjoisten luontokuvaajien nettisivuilla: Runokuvia
Kuvaan kirjoitettu runo herättää uusia kysymyksiä kuvan ja tekstin suhteesta. Kuvateksti kertoo, mitä kuvassa pitää näkyä (Kuivahko kangasmetsä talviauringon valossa). Näin on usein luontokuvissa, mutta tyypillisesti lehtikuvassa. Informaatio on tärkeintä. Joskus taas teksti, nimi on itsekin metafora (metsän syli), vain vihje kuvan tulkintaan. Näin on usein taiteen piirissä. Mutta kokonainen runo, joka itsessään on monitulkintainen ja avoin, kokonainen joukko metaforia — toimiiko se kuvan yhteydessä, ottaako se valokuvan osakseen, runokuvakseen? Entä valokuva, sietääkö sen todellisuushakuisuus runon kaikkialle leijailevaa monimielisyyttä? Ovatko ne vain inspiraation lähteitä toisilleen vai olisivatko ne yhdessä ”enemmän” kuin erikseen? Pystynkö kuvaamaan runon mukaan, tai kirjoittamaan runoa kuvaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti